Kun puhutaan suomalaisten suosikkilajeista talviurheilun saralla, ei mäkihyppyä voi jättää mainitsematta. Tämä laji on suomalaisten penkkiurheilijoiden kestosuosikki, eikä suotta – mäkihyppy tarjoaa katsojille henkeäsalpaavia suorituksia, joissa urheilijat liitävät alas mäkeä jopa 200 metrin pituisissa hypyissä. Näin suuret mäet ovat toki harvinaisempia kuin pienemmät, joissa mäkihypyssä yleensä kilpaillaan. Eri mäkityypit tuovat lajiin oman lisämausteensa,sillä eri mäet vaativat hyppääjiltä erilaisia taitoja. Lajin maailmancupin arvostetuin kilpailu on Keski-Euroopan mäkiiviikko, jonka aikana käydään neljä kilpailua lyhyen ajan sisään.
Tyylikäs laji
Mäkihyppy on siitä mielenkiintoinen laji, että voittajaa ei määritetä ainoastaan hypyn pituuden perusteella vaan huomioon otetaan lisäksi hypyn tyyli. Jokaisessa mäkihyppykisassa on tyylin arvostelua varten erityinen tuomaristo, joka ottaa huomioon ilmalennon vakauden ja alastulosuorituksen hyppyä arvioidessaan. Hypyn pituuspisteet ja tuomariston tyylipisteet yhdistetään mäkihypyssä kokonaispistemääräksi, joka määrittää kisan voittajan.
Alastullessa hyppääjän on tehtävä niin sanottu telemark-alastulo, jos hän mielii saada hypystään hyvät arvostelupisteet tuomaristolta. Tasajalkaa alastullessaan hyppääjä menettää niin paljon pisteitä, että pitkäkään loikka ei yleensä kanna kisavoittoon asti.
Nykyään mäkihyppyä käydään 1980-luvulla kehitetyllä V-tyylillä, jossa hyppääjä levittää suksensa ilmalennon aikana V:n muotoiseen asentoon. Tämän tyylin yhdistäminen täydelliseen telemark-alastuloon on hankalaa, ja varsinkin todella pitkät hypyt on joskus pakko joko ottaa alas ajoissa tai päättää tasajalka-alastuloon. Mäkihypyssä hyppy on kaatunut, mikäli kilpailija koskettaa maata jollakin ruuminosallaan ennen kaatumisrajaa. Kaatunut hyppy saa tuomaristolta erityisen matalat tyylipisteet.
Mäkihypyn eri mäet
Mäkihyppykilpailuja käydään erilaisissa mäissä, jotka voidaan jakaa karkeasti kolmeen eri päätyyppiin: pienet mäet, normaalimäet, suurmäet ja lentomäet. Ensimmäistä käytetään tosin ainoastaan nuorten ja lasten kilpailuissa, sillä sen K-piste (loivenemispiste) on vain 50 – 75 metrin päässä hyppykohdasta.
Normaalimäki on pienin mäki, jossa kilpaillaan aikuisten tasolla. Sen K-piste on 75 – 99 metriä. Mäkihypyn maailmancupiin nämä mäet eivät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta enää kuulu, mutta esimerkiksi yhdistetyn kisoissa näitä mäkiä nähdään edelleen paljon. Normaalimäki kuuluu tosin aina mäkihypyn arvokisojen ohjelmaan.
Suurmäet ovat yleisimpiä mäkihyppymäkiä, ja niiden K-piste sijaitsee välillä 100 – 130 metriä. Lähes tulkoon koko mäkihypyn maailmancup käydään näissä mäissä, koska ne tarjoavat sopivan välimaaston normaali- ja lentomäkien väliltä. Lentomäet ovat mäkihyppymäistä vaarallisimpia, ja niitä on maailmassa vain kuusi kappaletta. Näistä kolmen K-piste on 200 metrissä, mutta tätäkin pidempiä hyppyjä onn ähty. Kaikkien aikojen pisin hyväksytty hyppy on tehty Vikersundbakkenin mäessä Norjassa, jossa Anders Fannemel loikkasi 251,5 metriä.
Kuuluisia mäkihyppääjiä Suomessa
Suomi on yksi mäkihypyn suurmaista, vaikka nykyään suomalaisen mäkihypyn taso onkin valitettavasti pudonnut kauas huippuvuosista.
Suomalainen hyppääjälegenda Matti Nykänen on maailman kaikkien aikojen eniten menestystä niittänyt mäkihyppääjä, jonka palki ntokaapista löytyy muun muassa neljä olympiakultaa, viisi MM-kultaa ja yksi lentomäen MM-kulta. Mäkihypyn maailmancupin Nykänen onnistui voittamaan neljästi.
Toinen sivustomme legendojen joukkoon nostettu suomalainen mäkihyppääjä on Janne Ahonen, joka jatkaa hyppyuraansa edellleen. Lahtelainen Ahonen on voittanut urallaan kaksi maailmanmestaruutta, kaksi maailmancupin kokonaiskilpailua ja viisi Keski-Euroopan mäkiviikkoa. Yhteensä miehen tilillä on huimat 36 osakilpailuvoittoa mäkihypyn maailmancupista.